Ei lisätietoja

Ei lisätietoja

Puolukka (Vaccinium vitis-idaea) on kuivilla, kuivahkoilla ja tuoreilla kankailla kasvava, 5–30 cm korkea, monivuotinen varpukasvi. Puolukkaa kasvaa yleisesti koko Suomessa, mutta parhaimmat marjasadot saadaan kankailta, joissa puiden latvukset eivät varjosta kasvustoa. Puolukka marjoo usein runsaasti esimerkiksi päätehakkuun jälkeisillä aukeilla tai siemenpuuston alla. Puolukka on poimituin luonnonmarjamme, marjaa poimitaan myyntiin satomäärän mukaan miljoonasta kymmeneen miljoonaan kiloon vuodessa.

Puolukan varret ovat puutuneita ja karvaisia. Lehdet ovat varressa kierteisesti ja ne talvehtivat ikivihreinä. Lehtilapa on soikea. Lehti on päältä tummanvihreä ja vahapeitteen takia kiiltävä, alta vaaleanvihreä ja tummapilkkuinen.

Puolukka kukkii kellomaisin, valkoisin tai hieman punertavin kukin kesäkuussa, osin myöhemminkin. Kukat ovat 5–8 mm pitkiä. Kukinnot sijaitsevat varren latvassa tiheässä tertussa, kukat ovat nuokkuvia. Puolukka on hyönteispölytteinen.

Puolukat kypsyvät tärkeimmistä marjalajeistamme viimeiseksi, vasta elo-syyskuussa. Puolukka on yleensä satoisa ja kovahkon kuorensa ansiosta helppo ja konepoimintaa kestävä kerättävä. Punaiset marjat ovat pallomaisia, joskus soikeitakin, 5–8 mm pitkiä, mehukkaita ja hapahkon makuisia. Marjat ovat tiiviinä terttuna verson latvaosassa, mikä myös helpottaa keräämistä poimurilla. Varsi- tai haravapoimuria käytetäänkin yleisesti kaupallisessa keruussa.

Puolukat sisältävät C- ja E-vitamiineja, kuituja, hivenaineita sekä polyfenoli-yhdisteitä kuten resveratrolia, joiden vaikutuksia terveyteen tutkitaan aktiivisesti. Monipuolisesti elintarvikekäyttöön sopivien marjojen lisäksi puolukan lehtiä, kukkia ja nuoria versoja voi käyttää ravintolisissä, lehtiä myös yrttiteessä.

Pihlaja (Sorbus aucuparia) on matalahko 4–10 metriä korkea, usein monirunkoinen puu. Yleisesti koko Suomessa esiintyvän pihlajan tyypillisiä kasvupaikkoja ovat lehdot, lehtomaiset tuoreet ja kuivahkot kangasmetsät, metsänreunat, rehevät korvet, rannat, kalliorinteet ja niittymäet. Laji suosii riittävän valoisia ja ravinteikkaita kasvupaikkoja.

Pihlajan kierteisesti kiinnittyvät lehdet ovat ruodillisia, parilehdykkäisiä, 6–8-parisia ja päätölehdykällisiä. Lehdykät ovat kapeanpuikeita, sahalaitaisia ja alta hienokarvaisia, päätölehdykkä ei ole muita isompi.

Pihlajan kukkii pääosin kesäkuussa. Kerrannaishuiskilossa olevat kukat ovat terälehdiltään valkoisia, pieniä ja voimakastuoksuisia. Marjat kypsyvät kerättäviksi elo-syyskuussa. Punaiset tai kellanpunaiset marjat ovat omenan kaltaisia epähedelmiä, joissa siemeniä ympäröi voimakasmakuinen malto. Marjojen lisäksi pihlajasta voidaan kerätä silmuja ja nuoria lehtiä, joiden keruuseen tarvitaan kuitenkin maanomistajan lupa.

Mustikka (Vaccinium myrtillus) on koko Suomessa kasvava, tuoreiden kangasmetsien monivuotinen valtavarpu. Mustikka on varjokasvi, joka kasvaa lehtomaisilla, kuivahkoilla ja Pohjois-Suomessa jopa kuivilla kankailla. Mustikan lehdet tipahtavat syksyllä tuleentumisen jälkeen ja mustikka talvehtii juuristollaan sekä varrellaan lumipeitteen alla.

Mustikan marjontaan ympäristötekijöillä on suuri vaikutus. Aikainen kukinta altistaa mustikan todennäköisille halloille. Hyönteispölytteisenä se tarvitsee kukinnan aikaan mm. luonnon kimalaisia pölytystehtävään. Pölyttäjät eivät liiku liian kylmällä säällä. Alkukesän pakkaset ja kylmyydestä johtuva pölyttäjien vähyys voivat aiheuttaa suuria alueellisia ja vuosittaisia satovaihteluita. Lisäksi kuivina kasvukausina marjan koko ei kehity suureksi. Mustikkaa poimitaan myyntiin vuosittain miljoonasta kuuteen miljoonaan kiloa sadon mukaan.

Mustikka kukkii aikaisin touko-kesäkuussa kellomaisilla valkoisilla tai punertavan sävyisillä kukilla. Kukat sijaitsevat yksittäin lehtihangoissa. Mustikat kypsyvät heinäkuun loppupuolella, keruuaikaa on syyskuun alkupuolelle ensimmäisiin yöpakkasiin saakka. Mustikkaa poimitaan sekä käsin että poimurilla. Pehmeäkuorisuutensa takia mustikkaa on hieman hankalampi poimia koneella kuin kovempikuorista puolukkaa. Kypsä marja irtoaa hyvin marjaperästä, ja irrotessaan siitä marjaan jää pieni reikä. Marjan kärjessä on puolestaan ympyräinen kuvio. Mustikkaa voidaan poimia jokamiehenoikeudella sekä verovapaasti myyntiin.

Mustikan kypsänä tummansininen, joskus mustakin marja on makeahko ja vähähappoinen. Kosteutta marjan paisumisvaiheessa saadessaan marja voi kehittyä kooltaan 6–8 mm levyiseksi. Marjat sisältävät C- ja E-vitamiineja, kuituja sekä hyödyllisiä polyfenoli-yhdisteitä kuten antosyaaneja.

Mesimarja (Rubus arcticus) monivuotinen, 10–25 cm korkea ruohokasvi. Sen kolmisormiset ja hammaslaitaiset lehdet ovat vihreitä, usein punertavia. Mesimarja kukkii kesä-heinäkuussa, kukissa on 6–9 vaaleanpunaista terälehteä. Mesimarjasta voidaan hyödyntää versot, lehdet, kukat, marjat ja marjojen kannat.

Mesimarjaa esiintyy koko Suomessa, mutta yleisin se on maan keskiosissa vyöhykkeellä, joka ulottuu Kuopiosta Kemiin. Mesimarjan kasvupaikkoja ovat muun muassa kosteahkot niityt ja pientareet. Mesimarja leviää laajoinakin kasvustoina maanalaisilla rönsyillä valoisilla ja vapautuneilla kasvupaikoilla. Valitettavasti luonnosta löytää harvoin marjovaa mesimarjakasvustoa kasvin pölyttymishaasteiden takia. Lajille tyypillisissä yhden yksilön kasvustoissa kukan oma siitepöly ei kelpaa hedelmöitykseen.

Mesimarja tuottaa kerrannaisluumarjoja, jotka muodostuvat osahedelmistä. Jokaisen osahedelmän sisällä on yksi siemen. Kypsän marjan väri vaihtelee punaisesta vihreään ja niiden väliltä. Kypsä marja on mattapintainen ja pehmeä. Mesimarjan aromikas marja irtoaa marjaperästä verholehtien kanssa. Kanta on tiukasti kiinni marjassa.

Mesimarjaa muistuttava lillukka (Rubus saxatilis) kasvattaa maanpäällisiä rönsyjä ja sen kukat ovat valkoiset. Ahomansikka (Fragaria vesca) eroaa mesimarjasta mm. varren, lehtiruotien sekä lehdyköiden karvaisuuden perusteella.

Lillukka (Rubus saxatilis) on yleisesti koko Suomessa esiintyvä hyönteispölytteinen, monivuotinen ruohokasvi. Sen kasvupaikkoja ovat lehdot, tuoreet kangasmetsät, kallioiset ja kiviset rinnemetsät, niityt ja pientareet. Lillukan pysty ja karhea varsi kasvaa 10–35 cm korkeaksi. Varren tyveltä lähtee jopa monimetrisiä rönsyjä, joiden avulla lillukka leviää erittäin tehokkaasti kasvullisesti. Lillukan lehtilapa on kolmisorminen ja vaaleanvihreät lehdykät ovat puikeita, toistamiseen teräväsahaisia.

Lillukka kukkii vaatimattomin, valkoisin kukin kesäkuussa. Kirkkaanpunaiset, kiiltävät, mehukkaat, 1–5-osaiset kerrannaisluumarjat ovat poimittavissa heinäkuun loppupuolelta syyskuuhun saakka. Kukan pölyttyminen on usein vaillinaista ja kasviin kehittyy vain yksittäisiä osahedelmiä. Jokaisen osahedelmän sisällä on yksi suurehko siemen. Marjominen jää usein niukaksi, joten marjojen kaupalliseen hyödyntämiseen ei ole juuri mahdollisuuksia.

Mesimarja (Rubus arcticus) muistuttaa lehdiltään lillukkaa, mutta mesimarjan kukat ovat punaiset ja versot rönsyttömät. Ahomansikalla (Fragaria vesca) on yhteen kertaan sahalaitaiset lehdet; lillukalla lehdet ovat toistamiseen terävästi sahalaitaisia.

Lakka (Rubus chamaemorus) on koko Suomessa esiintyvä korpien, rämeiden ja turvekankaiden monivuotinen ruohokasvi. Lakan lehdet ovat poimuisia, hammaslaitaisia ja pyöreähkön munuaismaisia. Lakka kukkii toukokuun lopusta kesäkuun alkuun. Kukka muodostuu valkoisista terälehdistä ja se on kaksikotinen eli hede- ja emilehdet ovat eri kasveissa.

Hallat ja muut sääolot vaikuttavat paljon vuosittaisiin marjasatoihin ja parhaisiin satoalueisiin. Marjat kypsyvät heinäkuun puolivälin jälkeen, avosoilla nopeammin ja korvissa hitaammin. Lakan marja muodostuu osahedelmistä, joissa jokainen osahedelmä sisältää yhden suurehkon siemenen. Marja on ennen kypsymistään kovahko ja punertava. Kypsä, kullankeltainen ja mehevä lakka irtoaa kannastaan helposti.

Kataja (Juniperus communis) on varsin yleinen koko Suomessa kasvava havupuu, joka marjoo parhaiten valoisilla kasvupaikoilla. Yleensä kataja on pensasmainen. Marjoja tuottaa vain puolet katajista, sillä kataja on kaksikotinen (hede- ja emikukat ovat eri yksilöissä). Marjoja kehittyy vain emiyksilöihin.

Katajanmarjoja kerätään niiden kypsyttyä kolmantena vuotena kukinnan jälkeen. Katajanmarjojen väri on tällöin muuttunut vihreästä tummansiniseksi. Tyypillinen katajanmarjojen keruuaika on syys-lokakuussa. Keruu tapahtuu joko käsin poimimalla tai varistamalla marjat keruualustalle. Katajanmarjoja käytetään muun muassa mausteena ja juomien valmistuksessa.

Katajanmarjat ovat itseasiassa käpyjä, mutta ne rinnastetaan metsämarjoihin, joita on luvallista kerätä jokamiehenoikeudella. Laajamittaiseen keruuseen on kuitenkin hyvä kysyä maanomistajan lupa.

Suomessa kasvavat kaksi karpalolajia ovat isokarpalo (Vaccinium oxycoccos) ja pikkukarpalo (Vaccinium microcarpum), joista isokarpalo on yleisempi eteläisessä Suomessa ja pikkukarpalo puolestaan on yleisempi pohjoisessa. Isokarpalo kasvaa märillä rahkasammaleisilla soilla, pikkukarpalo kuivemmilla kasvupaikoilla. Pikkukarpalo on kooltaan vain noin puolet isokarpalon koosta.

Karpalo on maan pintaa pitkin suikerteleva varpu. Kesä-heinäkuussa kukkiva isokarpalo tekee marjat haarojen kärkiin. Marjoja kehittyy 0–3, harvemmin 4 pitkään marjaperään. Tummanpunaiset marjat kypsyvät vasta myöhään syksyllä syys-lokakuun taitteessa. Marjoja voi kerätä lumen tuloon saakka.

Juolukka (Vaccinium uliginosum) on kosteilla paikoilla kasvava, tavallisesti 15–50 cm korkea monivuotinen suovarpu. Ehytlaitaiset, päältä harmaan sinivihreät ja alta vaalean vihreät lehdet varisevat ruskan väriä saatuaan talveksi.

Juolukka on hyvin yleinen koko Suomessa. Juolukan kasvupaikkoja ovat mm. rämeet, korvet ja soistuvat kankaat. Pohjois-Suomessa juolukka menestyy kuivemmilla paikoilla kuin etelässä.

Juolukka kukkii touko-kesäkuussa, ja marjat kypsyvät elokuussa. Maultaan mieto marja on pinnaltaan harmaansininen ja sisältä vaalea. Juolukan marja on 8–12 mm:n kokoinen, pallomainen tai munanmuotoinen, usein hieman kulmikas.

Juolukkaa hieman muistuttavan mustikan (Vaccinium myrtillus) marjat ovat pienempiä ja sävyltään tummempia sekä sisältä kauttaaltaan tummansinisiä verrattuna juolukan marjoihin. Lisäksi juolukasta poiketen mustikan lehdet ovat sahalaitaiset ja ohuet sekä varret vihreät ja särmikkäät.

Ahomansikka (Fragaria vesca) eli metsämansikka on varsin yleisesti Etelä- ja Keski-Suomessa lähes Oulun tasalle asti kasvava monivuotinen, rönsykasvuinen ruoho, joka viihtyy aukeilla paikoilla kuten ahoilla, teiden ja ojien pientareilla, metsänreunoilla ja kalliokedoilla. Runsaita marjasatoja esiintyy esimerkiksi lehtomaisten kankaiden hakkuiden jälkeen. Satomäärät ovat kuitenkin pienentyneet hyvien kasvupaikkojen kuten luonnonlaidunten vähentyessä.

Ahomansikka kukkii kesä-heinäkuussa, heinäkuu on parasta marjojen keruuaikaa. Punaisen ja aromikkaan marjan pinnalla on pieniä pähkylöitä. Kypsä marja irtoaa varsin hyvin kannastaan, mutta vaatii pehmeähkönä hellävaraista käsittelyä. Ahomansikat käytetään usein tuoreena.

Metsämansikat saattavat aiheuttaa varsinkin joillekin lapsille yliherkkyysreaktioita.

Vuohenputki eli lehtovuohenputki (Aegopodium podagraria) on monivuotinen, kookas ja jopa metrin korkuinen ruoho. Vuohenputken varsin on kalju, ontto ja nivelten kohdalta täyteinen. Lehtiruoti on pitkä ja lehtilapa kolmiomainen. Lehti on kahteen kertaan kolmisorminen ja yksittäiset lehdykät ovat puikeita, epäsymmetrisiä ja alta usein karvapeitteisiä. Juurakko on valkoinen ja rönsyilevän pitkä.

Vuohenputken kukinto on pää- ja pikkusarjoista muodostuva kerrannaissarja, jossa pikkusarjoja on noin 10–20 kappaletta. Yksittäiset kukat ovat pieniä ja vihreänvalkoisia, ja niissä on viisi terälehteä. Teriö on säteittäinen.

Vuohenputki kasvaa pihoilla ja puutarhoissa, lehdoissa, metsänreunoissa ja joutomailla ja muilla samanlaisilla paikoilla.

Vuohenputken jotkin näköislajit ovat erittäin myrkyllisiä ja siksi tunnistaminen on erittäin tärkeää: vuohenputken näköiset lajit hukanputki (Aethusa cynapium), myrkkykatko (Conium maculatum) ja myrkkykeiso (Cicuta virosa) ovat erittäin myrkyllisiä. Myrkkykatkon haju on paha ja pistävä ja sen toinen tuntomerkki on sinihärmeinen ja punatäpläinen tyvi tai varsi. Myös hukanputken tuntomerkki on paha haju.

Myrkkykeison haju ei ole epämiellyttävä ja sen makukin makea. Siksi sen tunnistaminen on haastavaa. Myrkkykeiso kasvaa järvien ja muiden vesistöjen rannoilla ja matalissa rantavesissä, joten sen voi erottaa vuohenputkesta kasvupaikan perusteella. Myrkkykeison kukinto on suuri ja puolipallomainen toisin kuin vuohenputken kukinto. Myrkkykeison erottaa vuohenputkesta myös lehtien perusteella, joskin tämä sääntö ei aina päde, koska lehdissä on muuntelua. Myrkkykeison lehtilavan lehdykät ovat sahalaitaiset ja kapean puikeat ja kapeammat kuin vuohenputkella. Myrkkykeison lehti on yhteen tai kahteen kertaan parilehdykkäinen, kun taas vuohenputken lehti jakaantuu kolmeen osaan ja nämä osat jakautuvat edelleen kolmeksi lehdykäksi. Vuohenputken tuoksu on vahvasti porkkanaa ja selleriä muistuttava.

Myrkyttömiä näköislajeja ovat Koiranputki (Anthriscus sylvestris) ja Karhunputki (Angelica sylvestris). Karhunputki on kuitenkin selvästi korkeampi kasvi ja sen lehdet ovat monilehdykkäisemmät verrattuna vuohenputkeen. Koiranputki on helppo erottaa vuohenputkesta lehtilavan pienten hentojen lehdyköiden ansiosta.

Ei lisätietoja

Ei lisätietoja

Suopursu (Rhododendron tomentosum / ent. Ledum palustre) on rämeillä ja rämekorvissa kasvava, 30–100 cm korkea, pystyvarsinen ja haarova, monivuotinen varpu. Suopursu on yleinen koko Suomessa ja muodostaa usein rämeiden reunoille laajoja, yhtenäisiä kasvustoja.

Kesä-heinäkuussa kukkivat suopursun kukinnot ovat pitkäperäisessä sarjassa ja tuoksuvat voimakkaasti. Terälehdet ovat valkoisia ja 10–15 mm leveitä. Suopursun lehdet ovat kierteisesti varressa versojen kärjissä. Lehdet ovat lyhytruotisia, nahkeita, talvehtivia ja voimakkaasti tuoksuvia. Lehtilapa on tasasoukka, paksu ja alta ruosteenruskeakarvainen. Lehden reuna on ehyt ja alapinnan suuntaan kääntyvä.

Puna-apila (Trifolium pratense) on lähes koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta yleinen 15–50 cm korkea monivuotinen ruoho. Puna-apilaa viljellään rehukasvina, mutta sitä esiintyy myös luontaisesti. Puna-apilan kasvupaikkoja ovat viljelymaiden reunat, niityt, pientareet ja metsänreunat.

Puna-apilan lehdet ovat varressa kierteisesti. Lehtilapa on kolmisorminen, lehdykät ovat soikeita ja useimmiten vaalealaikkuisia. Puna-apila kukkii kesäkuusta jopa syys-lokakuulle violetinpunaisin tai vaaleanpunaisin pallomaisin kukinnoin.

Poimulehti (Alchemilla spp.) on yleisesti koko Suomessa esiintyvä monivuotinen ruoho, jota kasvaa maassa noin 25 varsin samannäköistä lajia. Poimulehti kasvaa kedoilla, tuoreilla niityillä ja ruohikoilla. Lehdet ovat pyöreähköjä tai munuaisenmuotoisia ja usein poimullisia. Latvakukinnot ovat pieniä ja vaaleanvihreitä.

Poimulehdestä hyödynnetään lehden ohella juuria ja kukintoja muun muassa ravintolisissä ja yrttiteetuotteissa sekä eläinten rehuissa, kosmetiikassa ja kasvivärjäyksessä.

Pihatähtimö (Stellaria media) eli vesiheinä on mattamaisia kasvustoja muodostava, mehevän näköinen, yksivuotinen ruohokasvi. Se on yleinen koko maassa esiintyen pihoilla ja puutarhoissa sekä kosteilla pelloilla ja pientareilla.

Pihatähtimön lehdet ovat vastakkain, lehden lapa on vaaleanvihreä, herttamainen ja reuna on sileä. Pihatähtimö kukkii pitkin kesää touko–lokakuussa, kukan terälehdet ovat valkoisia, 8–10 mm leveitä. Terälehtiä on viisi, mutta ne ovat syvään liuskaisia. Kasvin hyvä näköislajeista erottava tuntomerkki on pihatähtimön varren yksirivinen (toispuolinen) karvaisuus, joka erottuu hyvin etenkin vastavalossa.

Pihasaunio (Matricaria discoidea) on 5–30 cm korkea yksivuotinen ja aivan pohjoisinta Suomea lukuun ottamatta yleinen ruohokasvi. Likaisenvihreä varsi on latvasta runsaasti haarova. Pihasaunion lyhytruotiset tai ruodittomat lehdet ovat varressa kierteisesti. Lehtilapa on 2–3 kertaan tiheään pariliuskainen–lehdykkäinen.

Pihasaunio on vahvasti ryydintuoksuinen. Pihasaunio kukkii heinä-syyskuussa. Kukat ovat 5–9 mm leveitä mykeröitä. Laitakukat puuttuvat mykeröstä.

Piharatamo (Plantago major) on 5–30 cm korkea, pohjoisinta Suomea lukuun ottamatta yleinen monivuotinen ruoho. Piharatamo on helppo tunnistaa kasvin silposuonisista lehdistä ja kukinta-ajan pitkistä tähkistä.

Piharatamon lehdet ovat tyviruusukkeena. Lehtiruoti on 3–12 cm pitkä. Lehtilapa on puikea–soikea, tyvestä tavallisesti pyöreähkö tai matalan herttamainen, silposuoninen, ehytlaitainen ja miltei kalju. Lehden kokoon vaikuttaa kasvupaikan ravinteisuus ja veden saanti. Kasvin sitkeä ja taipuisa kukkavana on lehdetön. Piharatamo kukkii vihertävänä-ruskehtavana tähkänä heinä-syyskuussa.

Niittysuolaheinä (Rumex acetosa) on lähes koko maassa yleinen kosteitten niittyjen, peltojen ja pientareiden monivuotinen ruohokasvi. Niittysuolaheinän lehdet ovat kierteisesti yhdessä pitkässä ja lähes haarautumattomassa 30–80 cm:n korkuisessa varressa. Lehti on nuolityvinen. Lehden kiinnittymiskohdassa on korvaketuppi, joka on kalvomainen ja vaalea, myöhemmin ruskehtava. Niittysuolaheinä kukkii touko–heinäkuussa, kukinto on punertava.

Sisältämänsä oksaalihapon takia niittysuolaheinä lähilajeineen maistuu suolaisen happamalta. Ahosuolaheinän (Rumex acetosella) erottaa niittysuolaheinästä pienemmän koon ja keihästyvisten lehtiensä ansiosta.

Mesiangervo (Filipendula ulmaria) on kosteilla niityillä, rannoilla ja lehdoissa kasvava 50-150 cm korkea monivuotinen ruohokasvi. Mesiangervoa esiintyy yleisesti koko Suomessa. Sopivat kasvupaikat se valtaa laajoin kasvustoin. Mesiangervo kukkii kesä-elokuussa kellanvalkoisin, runsain kukinnoin. Yksittäiset kukat ovat pieniä ja voimakkaasti imeläntuoksuisia. Mesiangervon lehdet ovat kierteisesti pareittain. Varressa on lehtien välissä pieniä välilehdyköitä. Varsi on usein punasävyinen.

Mesiangervosta kerätään sekä lehtiä että kukintoja. Niiden tulee olla puhtaita, terveitä, nuoria ja vahingoittumattomia. Mesiangervoa käytetään muun muassa yrttiteenä ja ravintolisissä. Mesiangervo on salisylaattia sisältävä kasvi, joka saattaa aiheuttaa allergisia oireita.

Maahumala (Glechoma hederacea) on monivuotinen, matalakasvuinen ruohokasvi, joka leviää tehokkaasti pintarönsyillä laikuttaiseksi kasvustoksi. Maahumalaa esiintyy eteläisen ja keskisen Suomen lehtomaisissa metsissä sekä viljelykarkulaisena pihoilla, pientareilla ja joutomailla.

Maahumalan lehtilapa on pyöreähkö, munuaismainen. Lehden värissä voi näkyä myös sinipunertavuutta, vaikka yleisin väri on vihreä. Lehdet ja varret talvehtivat vihreinä lumen alla. Talvehtimisensa ansiosta maahumala kukkii jo aikaisin keväällä, touko-kesäkuussa. Maahumalan kukan väri vaihtelee sinipunaisesta–siniseen ja violettiin. Kukkivia versonlatvoja on käytetty rohdoksena. Kasvin sisältämien terveydelle haitallisten yhdisteiden takia käyttöä on syytä rajoittaa.

Käenkaali (Oxalis acetosella) eli ketunleipä kasvaa varjoisissa kuusikoissa ja lehtomaisissa metsissä yleisenä aluskasvillisuutena eteläisessä ja keskisessä Suomessa. Käenkaali on monivuotinen, metsänpohjassa suikertava ruohokasvi, joka voi paikoin muodostaa laajoja, yhtenäisiä kasvustoja. Vaaleanvihreät ja kolmisormiset lehdet nousevat suoraan maavarresta. Ne muistuttavat apilan lehteä. Käenkaali vetää lehtensä suppuun yöllä ja sateisella säällä.

Käenkaalin lehtiä kerätään keväällä ja alkukesällä. Lehtiä voidaan käyttää esimerkiksi ravintolisissä ja annoskoristeina. Lehdet ovat kirpeän happamanmakuisia ja sisältävät oksaalihappoa, joten käenkaalia ei pidä käyttää suuria määriä.

Kultapiisku (Solidago virgaurea) on Suomessa yleisesti esiintyvä monivuotinen ja vankkavartinen ruohokasvi. Kultapiisku suosii valoisia kasvupaikkoja ja viihtyy harvapuustoisissa kangas- ja lehtometsissä, kedoilla, niityillä ja hakkuuaukeilla. Kultapiiskua myös viljellään.

Olosuhteet vaikuttavat paljon kultapiiskun kasvuun ja kukintaan. Kultapiisku tekee ensimmäisenä kasvuvuonna lehtiruusukkeen. Kukkavana kasvaa toisena kasvuvuonna. Kultapiisku kukkii kauniin keltaisena terttukukintona heinä-syyskuussa. Kerättävää kukintoa käytetään esimerkiksi yrttiteenä tai ravintolisissä.

Keto-orvokki (Viola tricolor) on yksi- tai kaksivuotinen ruohovartinen kasvi, joka kasvaa muun muassa kedoilla, niityillä, pelloilla ja pientareilla. Keto-orvokkia esiintyy runsaiten eteläisessä Suomessa. Sopivilla kasvupaikoilla keto-orvokki voi muodostaa runsaitakin kasvustoja.

Keto-orvokki kukkii koko kesän toukokuusta syyskuulle. Keto-orvokin kukka on kolmivärinen (tricolor), mutta kukkien värit vaihtelevat suuresti. Keto-orvokkia käytetään villiyrttinä ja esimerkiksi salaattien ja jälkiruokien koristeena. Kukkien lisäksi voidaan hyödyntää kasvin versoja.

Voikukkia (Taraxacum) on useita satoja lajeja ja niitä esiintyy koko Suomessa. Voikukka on monivuotinen ruoho, jolla on yksi vahva ja suora pääjuuri. Lehdet kasvavat juuren tyvestä ruusukkeena. Lehdet ovat yleensä pariliuskaisia tai joskus ehyitä, lehden muoto on soikea tai vastapuikea, ja se voi olla ruodillinen tai ruoditon.

Voikukan kukkavana on ontto ja pehmeä, ja sen latvassa vain yksi voinkeltainen mykerökukka. Mykerökukassa on siis monta pientä kukkaa samassa mykerössä. Mykerö on nuppuna kehtosuomujen peittämä ja suomut jäävät suojaamaan mykeröä vielä kukan avauduttuakin. Mykerö sulkeutuu yöllä, jolloin kehtosuomut suojaavat sitä. Kasvin lehdistä ja kukkavanoista tulee runsaasti valkoista maitiaisnestettä, joka värjää vaatteet helposti jättäen ruskean jäljen.

Voikukka kasvaa yleensä ihmisen muokkaamilla alueilla, ojanpientareilla, pihoilla ja joutomailla. Jotkin alkuperäiset harvinaiset voikukkalajit kasvavat rannoilla ja Lapin puronvarsilla, ja niitä ei saa kerätä.

Voikukkia (Taraxacum) on useita satoja lajeja ja niitä esiintyy koko Suomessa. Voikukka on monivuotinen ruoho, jolla on yksi suora pääjuuri. Lehdet kasvavat tyvestä ruusukkeena. Lehdet ovat yleensä pariliuskaisia tai joskus ehyitä, lehden muoto soikea tai vastapuikea, ja se voi olla ruodillinen tai ruoditon. Kukkavana on ontto ja sen latvassa vain yksi mykerö ja voinkeltainen kukka. Kasvin lehdistä ja kukkavanoista tulee runsaasti valkoista maitiaisnestettä, joka värjää vaatteet helposti jättäen ruskean jäljen.

Voikukka kasvaa yleensä ihmisen muokkaamilla alueilla, ojanpientareilla, pihoilla ja joutomailla. Jotkin alkuperäiset harvinaiset voikukkalajit kasvavat rannoilla ja Lapin puronvarsilla ja niitä ei saa kerätä.

Voikukkia (Taraxacum) on useita satoja lajeja ja niitä esiintyy koko Suomessa. Voikukka on monivuotinen ruoho, jolla on yksi vahva suora pääjuuri. Lehdet kasvavat juuren tyvestä ruusukkeena. Lehdet ovat yleensä pariliuskaisia tai joskus ehyitä, lehden muoto on soikea tai vastapuikea, ja se voi olla ruodillinen tai ruoditon. Kukkavana on ontto ja sen latvassa vain yksi mykerö ja voinkeltainen kukka. Kasvin lehdistä ja kukkavanoista tulee runsaasti valkoista maitiaisnestettä, joka värjää vaatteet helposti jättäen ruskean jäljen.

Voikukka kasvaa yleensä ihmisen muokkaamilla alueilla, ojanpientareilla, pihoilla ja joutomailla. Jotkin alkuperäiset harvinaiset voikukkalajit kasvavat rannoilla ja Lapin puronvarsilla ja niitä ei saa kerätä.

Ei lisätietoja

Sianpuolukka (Arctostaphylos uva-ursi) on monivuotinen, mattomaisesti kasvava varpu. Pääjuuresta lähtee matalia, jopa 100 cm pitkiä haaroja. Sianpuolukka kasvaa karuilla mailla koko Suomessa esimerkiksi kuivissa kangasmetsissä sekä hiekkakuoppien ja maanteiden reunamilla. Se muodostaa paikoin laajoja ja tiheitä kasvustoja.

Sianpuolukka kukkii touko-kesäkuussa. Ruukkumaiset, nuokkuvat ja vaaleanpunaiset tai lähes valkeat kukat ovat terttuina versojen kärjissä. Pölyttyneet kukat muodostavat ensi pyöreän vihreän raakileen, joka kypsyessään tummuu kauniin kiiltävän punaiseksi. Marja on mauton ja jauhoinen. Se on pyöreähkö, mutta leveämpi pituuttaan ja näyttää hieman litistetyltä verrattuna puolukkaan. Marjan päädyssä ei ole sakaraista syvennystä kuten puolukalla, vaan pieni pistemäinen syvennys.

Sianpuolukan kiiltävät, vahapintaiset ja talvehtivat lehdet ovat vastapuikeita eli niiden lapa kapenee lehden alaosaan päin. Suonisto muodostaa lehtilapaan selkeän verkkokuvion. Lehdet ovat varressa kierteisesti ja ne ovat ikivihreitä. Lehden reuna on sileä eikä siinä ole lehden alapinnalla puolukalle tyypillistä pilkkukuviota.

Siankärsämö (Achillea millefolium) 20–70 cm korkea, monivuotinen ruohokasvi. Siankärsämöä esiintyy hyvin yleisesti lähes koko Suomessa monipuolisilla kasvupaikoilla kuten niityillä, pientareilla, pihoilla, nurmikoilla, pelloilla, joutomailla ja ranta-alueilla. Kasvi suosii ihmistoiminnan muokkaamia avoimia ympäristöjä. Siankärsämöä on mahdollista myös viljellä. Kasvia käytetään ravintolisissä, yrttiteenä ja mausteena.

Siankärsämön lehdet ovat varressa kierteisesti, ja ne ovat yleensä ruodittomia. Lehdet ovat hienoliuskaisia, 2–3 kertaa pariliuskaisia ja karvaisia. Siankärsämö kukkii heinäkuusta alkaen aina lokakuuhun asti. Siankärsämön valkoiset mykerökukat ovat kukkavarressa huiskilomaisena ryhmänä. Luonnossa kasvaa myös punakukkaista siankärsämön perinnöllistä muotoa. Kukinto tuoksuu voimakkaasti ja koko kasvin maku on "pippurinen".

Siankärsämön lehdet kerätään ennen juhannusta. Lehtien tulee olla nuoria, puhtaita ja terveitä.

Siankärsämö (Achillea millefolium) 20–70 cm korkea, monivuotinen ruohokasvi. Siankärsämöä esiintyy hyvin yleisesti lähes koko Suomessa monipuolisilla kasvupaikoilla kuten niityillä, pientareilla, pihoilla, nurmikoilla, pelloilla, joutomailla ja ranta-alueilla. Kasvi suosii ihmistoiminnan muokkaamia avoimia ympäristöjä. Siankärsämöä on mahdollista myös viljellä. Kasvia käytetään ravintolisissä, yrttiteenä ja mausteena.

Siankärsämön lehdet ovat varressa kierteisesti, ja ne ovat yleensä ruodittomia. Lehdet ovat hienoliuskaisia, 2–3 kertaa pariliuskaisia ja karvaisia. Siankärsämö kukkii heinäkuusta alkaen aina lokakuuhun asti. Siankärsämön valkoiset mykerökukat ovat kukkavarressa huiskilomaisena ryhmänä. Luonnossa kasvaa myös punakukkaista siankärsämön perinnöllistä muotoa. Kukinto tuoksuu voimakkaasti ja koko kasvin maku on "pippurinen".

Puolukka (Vaccinium vitis-idaea) on kuivilla, kuivahkoilla ja tuoreilla kankailla kasvava, 5–30 cm korkea, monivuotinen varpukasvi. Puolukan varret ovat puutuneita ja karvaisia. Lehdet ovat varressa kierteisesti ja ne talvehtivat ikivihreinä. Lehtilapa on soikea. Lehti on päältä tummanvihreä ja vahapeitteen takia kiiltävä, alta vaaleanvihreä ja tummapilkkuinen. Monipuolisesti elintarvikekäyttöön sopivien marjojen lisäksi puolukan lehtiä, kukkia ja nuoria versoja voi käyttää ravintolisissä, lehtiä myös yrttiteessä.

Puolukan silmut puhkeavat toukokuussa, vuosikasvain venyy pituutta ja siihen muodostuu alkukesällä kymmenkunta uutta lehteä. Vuosikasvaimen pituuskasvu päättyy jo keskikesällä. Puolukan lehtien elinkaari on muutamia vuosia, ja vanhimmat lehdet lakastuvat pääosin myöhään syksyllä tai talven aikana.

Puolukka kukkii kesä-heinäkuussa. Kellomaiset, kauniin valkovaaleanpunaiset kukat ovat 5–8 mm pitkiä. Kukinnot sijaitsevat varren latvassa tiheässä tertussa, kukat ovat nuokkuvia. Puolukka on hyönteispölytteinen. Marjat kypsyvät poimittaviksi elokuun lopussa – syyskuun alkupuolella. Puolukan lehtiä kerätään keväällä ennen silmujen puhkeamista tai syksyllä marjasadon jälkeen.

Pihlaja (Sorbus aucuparia) on matalahko 4–10 metriä korkea, usein monirunkoinen puu. Yleisesti koko Suomessa esiintyvän pihlajan tyypillisiä kasvupaikkoja ovat lehdot, lehtomaiset tuoreet ja kuivahkot kangasmetsät, metsänreunat, rehevät korvet, rannat, kalliorinteet ja niittymäet. Laji suosii riittävän valoisia ja ravinteikkaita kasvupaikkoja.

Pihlajan silmut ovat kapean munanmuotoisia, harmaakarvaisia. Silmusuomut ovat tummia, mutta karvaisuuden takia ne näyttävät harmailta. Päätysilmut ovat sivusilmuja selvästi suurempia. Pihlajan lehtisilmuissa on karvasmantelimainen maku.

Pihlajan kierteisesti kiinnittyvät lehdet ovat ruodillisia, parilehdykkäisiä, 6–8-parisia ja päätölehdykällisiä. Lehdykät ovat kapeanpuikeita, sahalaitaisia ja alta hienokarvaisia, päätölehdykkä ei ole muita isompi. Pihlajan kukkii pääosin kesäkuussa. Kerrannaishuiskilossa olevat kukat ovat terälehdiltään valkoisia, pieniä ja voimakastuoksuisia.

Pihlaja (Sorbus aucuparia) on matalahko 4–10 metriä korkea, usein monirunkoinen puu. Yleisesti koko Suomessa esiintyvän pihlajan tyypillisiä kasvupaikkoja ovat lehdot, lehtomaiset tuoreet ja kuivahkot kangasmetsät, metsänreunat, rehevät korvet, rannat, kalliorinteet ja niittymäet. Laji suosii riittävän valoisia ja ravinteikkaita kasvupaikkoja.

Pihlajan kierteisesti kiinnittyvät lehdet ovat ruodillisia, parilehdykkäisiä, 6–8-parisia ja päätölehdykällisiä. Lehdykät ovat kapeanpuikeita, sahalaitaisia ja alta hienokarvaisia, päätölehdykkä ei ole muita isompi. Lehtien keruuseen tarvitaan maanomistajan lupa.

Nokkonen (Urtica dioica) on monivuotinen, 50–100 cm korkea ruohokasvi, joka viihtyy asutuilla alueilla yleisesti koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Nokkosta myös viljellään. Nokkonen on pioneerilaji, joka muodostaa nopeasti tiheitä kasvustoja. Se viihtyy typpirikkailla kasvupaikoilla ja esiintyykin runsaana lannoitetussa pihapiirissä, kompostien ja navettojen takana. Näiltä alueilta nokkosen keruuta ei kuitenkaan suositella, koska nokkoseen saattaa helposti kertyä liikaa ihmiselle haitallista nitraattia.

Nokkosen lehtien lapa on nuorella yksilöllä pyörähtävä ja kasvaessaan se muuttuu puikeaksi. Kasvaneessa lehdessä näkyy selvästi pitkä kärki. Lehdet ovat vastakkaisia, sahalaitaisia ja poltinkarvaisia, väriltään tummanvihreitä.

Poltinkarvat ovat nokkosen puolustusmekanismi. Poltinkarvan koskettaessa ihoa sen nuppimainen kärki irtoaa ja teräväreunainen murtumapinta uppoaa ihoon. Karvan sisältä siirtyy koskettajaan tyviosan nestettä, jonka hapot aiheuttavat ihon ärtymisen ja poltteen. Poltinkarvojen takia kerääjä suojautuu vaatetuksella ja elintarvikehyväksytyillä viiltohansikkailla.

Nokkosesta voi kerätä joko lehtiä, pelkän latvan tai erityisesti nuorista yksilöistä leikata alempaa koko verson. Nokkonen uusii kasvua aina leikkauksen jälkeen ja satoa voi siten saada pitkälle syksyyn.

Nokkonen (Urtica dioica) on monivuotinen, 50–100 cm korkea ruohokasvi, joka viihtyy asutuilla alueilla yleisesti koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Nokkosta myös viljellään. Nokkonen on pioneerilaji, joka muodostaa nopeasti tiheitä kasvustoja. Se viihtyy typpirikkailla kasvupaikoilla ja esiintyykin runsaana lannoitetussa pihapiirissä, kompostien ja navettojen takana. Näiltä alueilta nokkosen keruuta ei kuitenkaan suositella, koska nokkoseen saattaa helposti kertyä liikaa ihmiselle haitallista nitraattia.

Nokkosen lehtien lapa on nuorella yksilöllä pyörähtävä ja kasvaessaan se muuttuu puikeaksi. Kasvaneessa lehdessä näkyy selvästi pitkä kärki. Lehdet ovat vastakkaisia, sahalaitaisia ja poltinkarvaisia, väriltään tummanvihreitä.

Poltinkarvat ovat nokkosen puolustusmekanismi. Poltinkarvan koskettaessa ihoa sen nuppimainen kärki irtoaa ja teräväreunainen murtumapinta uppoaa ihoon. Karvan sisältä siirtyy koskettajaan tyviosan nestettä, jonka hapot aiheuttavat ihon ärtymisen ja poltteen. Poltinkarvojen takia kerääjä suojautuu vaatetuksella ja elintarvikehyväksytyillä viiltohansikkailla.

Nokkosesta voi kerätä joko lehtiä, pelkän latvan tai erityisesti nuorista yksilöistä leikata alempaa koko verson. Nokkonen uusii kasvua aina leikkauksen jälkeen ja satoa voi siten saada pitkälle syksyyn.

Mänty (Pinus sylvestris) on Suomen yleisin puulaji, joka kasvaa erityisesti kuivilla ja tuoreilla kankailla, kallioilla ja rämeillä.

Mänty kasvattaa uutta vuosikasvua alkukesästä. Männyn oksien uuden vuosikasvun versot eli kerkät kasvavat puun iästä ja kasvupaikasta riippuen 2–5 cm pitkiksi. Latvakerkät voivat kasvaa paljonkin pitemmiksi, mutta niitä ei kerätä. Männyn versojen keruu voidaan tehdä pitkälti samaan tapaan kuin kuusen kerkkien keruu.

Keruu aloitetaan, kun kerkät ovat riittävän pitkiä, vielä pehmeitä ja vaaleanvihreitä. Tällöin nuori kasvu erottuu vanhoista oksista. Kasvukauden edetessä kerkkä alkaa puutua ja maku muuttua kitkeräksi, jolloin se ei ole enää kelvollinen kerättäväksi. Lyhyehkö, noin 2–3 viikon mittainen kerkkien keruuaika ajoittuu kesäkuulle. Keruuaika vaihtelee myös vuosittain sääolojen mukaan.

Männyn versojen keruuseen tarvitaan maanomistajan lupa. Sopivia keruukohteita ovat esimerkiksi varttuneet mäntytaimikot, myöhemmin mänty alkaa karsiutumaan alaoksistaan. Keruun mahdollisia vaikutuksia kasvuun voidaan minimoida keräämällä versoja rajatusti, jättämällä latvaosat keräämättä sekä pitämällä keruussa välivuosi samalla kohteella. Hyvä käytäntö on kerätä kerkkiä kaadettavista puista, ja jos puu jätetään kasvamaan, kerätään kerkistä enintään noin 30 %.

Männyn versoja käytetään muun muassa siirapin valmistukseen, juomiin, mausteeksi sekä kosmetiikassa ja rohdoksina. Hartsiallergisille kerkkätuotteet voivat aiheuttaa oireita.

Mustikka (Vaccinium myrtillus) on monivuotinen, pysty, 10–30 cm korkea, yleisesti koko Suomessa kasvava varpu. Mustikka viihtyy tuoreissa ja kuivahkoissa kangasmetsissä. Lehdet tipahtavat syksyllä tuleentumisen jälkeen ja mustikka talvehtii juuristollaan sekä varrellaan lumipeitteen alla.

Mustikan lehdet ovat soikeita, suippoja, sahalaitaisia ja varisevat talveksi. Nuorena vaaleanvihreät lehdet tummuvat vanhetessaan. Mustikan varret puolestaan ovat nuorena särmikkäitä ja vihreitä. Vanhetessaan varret puutuvat ja muuttuvat liereiksi ja väriltään ruskeiksi. Lehtien ja versojen keruu ajoittuukin alku- ja keskikesään.

Mustaherukka (Ribes nigrum) on 1–1,5 metriä korkea pensas, jota kasvaa sekä villinä että viljeltynä. Mustaherukan kolmiliuskaiset lehdet ovat melko pitkäruotisia ja voimakkaasti tuoksuvia. Laji voidaankin erottaa lehtien alapinnan keltaisten nystyjen tuoksun perusteella muista herukoista.

Mustaherukan lehtiä kerätään kesä-heinäkuussa yksitellen ilman lehtiruotia. Lehdistä kerätään vain osa, jotta keruulla ei heikennetä pensasta liikaa. Luonnonvaraisista pensaista kerätään lehtiä vain, jos kanta on runsas. Keruu vaatii maanomistajan luvan.

Mesimarja (Rubus arcticus) monivuotinen, 10–25 cm korkea ruohokasvi. Sen kolmisormiset ja hammaslaitaiset lehdet ovat vihreitä, usein punertavia. Mesimarja kukkii kesä-heinäkuussa, kukissa on 6–9 vaaleanpunaista terälehteä. Mesimarjasta voidaan hyödyntää versot, lehdet, kukat, marjat ja marjojen kannat.

Mesimarjaa esiintyy koko Suomessa, mutta yleisin se on maan keskiosissa vyöhykkeellä, joka ulottuu Kuopiosta Kemiin. Mesimarjan kasvupaikkoja ovat muun muassa kosteahkot niityt ja pientareet. Mesimarja leviää laajoinakin kasvustoina maanalaisilla rönsyillä valoisilla ja vapautuneilla kasvupaikoilla. Valitettavasti luonnosta löytää harvoin marjovaa mesimarjakasvustoa kasvin pölyttymishaasteiden takia. Lajille tyypillisissä yhden yksilön kasvustoissa kukan oma siitepöly ei kelpaa hedelmöitykseen.

Mesimarjaa muistuttava lillukka (Rubus saxatilis) kasvattaa maanpäällisiä rönsyjä ja sen kukat ovat valkoiset. Ahomansikka (Fragaria vesca) eroaa mesimarjasta mm. varren, lehtiruotien sekä lehdyköiden karvaisuuden perusteella.

Mesimarja (Rubus arcticus) monivuotinen, 10–25 cm korkea ruohokasvi. Sen kolmisormiset ja hammaslaitaiset lehdet ovat vihreitä, usein punertavia. Mesimarja kukkii kesä-heinäkuussa, kukissa on 6–9 vaaleanpunaista terälehteä. Mesimarjasta voidaan hyödyntää versot, lehdet, kukat, marjat ja marjojen kannat.

Mesimarjaa esiintyy koko Suomessa, mutta yleisin se on maan keskiosissa vyöhykkeellä, joka ulottuu Kuopiosta Kemiin. Mesimarjan kasvupaikkoja ovat muun muassa kosteahkot niityt ja pientareet. Mesimarja leviää laajoinakin kasvustoina maanalaisilla rönsyillä valoisilla ja vapautuneilla kasvupaikoilla. Valitettavasti luonnosta löytää harvoin marjovaa mesimarjakasvustoa kasvin pölyttymishaasteiden takia. Lajille tyypillisissä yhden yksilön kasvustoissa kukan oma siitepöly ei kelpaa hedelmöitykseen.

Mesimarjan kukkia kerätään kesä-heinäkuussa. Kukan lisäksi koristeeksi voidaan ottaa mukaan kaksi ylintä lehteä. Kukkien ja lehtien tulee olla puhtaita, terveitä ja vahingoittumattomia. Kukkia käytetään juomiin ja annoskoristeina.

Mesimarjaa muistuttava lillukka (Rubus saxatilis) kasvattaa maanpäällisiä rönsyjä ja sen kukat ovat valkoiset. Ahomansikka (Fragaria vesca) eroaa mesimarjasta mm. varren, lehtiruotien sekä lehdyköiden karvaisuuden perusteella.

Maitohorsma (Chamaenerion angustifolium) on monivuotinen 50–150 cm korkea, vankkajuurakkoinen ja maarönsyllinen ruoho, joka muodostaa usein laajoja kasvustoja. Maitohorsma on erittäin yleinen koko Suomessa avoimilla paikoilla kuten hakkuuaukeilla ja hylätyillä pelloilla. Maitohorsma on hakkuualueiden tyypillinen pioneerikasvi, joka väistyy taimikon ja muun kasvillisuuden vanhetessa. Maitohorsmaa voi kerätä vuosittain samalta paikalta, vahvan juurakkonsa ansiosta kasvusto ei kärsi jatkuvasta keruusta.

Maitohorsman kapeat, suikeat ja ehytlaitaiset lehdet kiinnittyvät onttoon ja haarattomaan varteen kierteisesti. Maitohorsma kukkii keskikesällä, kukat ovat purppuran- tai sinipunaisia. Kukinto on pitkä, runsaskukkainen terttu, jossa kukat aukeavat vähitellen tyvestä latvaan päin.

Maitohorsman näköislajeja ovat sarjakeltanot sekä kosteikoissa kasvavat terttualpi ja ranta-alpi. Sarjakeltanon lehdet ovat harvahampaiset, terttu- ja ranta-alpin lehtiasento puolestaan poikkeaa maitohorsmasta. Lisäksi näköislajien kukinnot ovat keltaiset.

Maitohorsma on varsin monikäyttöinen. Nuoria versoja voi kerätä ja syödä parsan tapaan, nuoret lehdet puolestaan sopivat vihanneksiksi. Lehtiä voidaan käyttää myös kuivattuna tai hiostettuna teen valmistukseen. Maitohorsman punaisia kukkia ja nuppuja käytetään muun muassa juomiin, leivonnaisiin, salaatteihin ja jälkiruokiin.

Maitohorsma (Chamaenerion angustifolium) on monivuotinen 50–150 cm korkea, vankkajuurakkoinen ja maarönsyllinen ruoho, joka muodostaa usein laajoja kasvustoja. Maitohorsma on erittäin yleinen koko Suomessa avoimilla paikoilla kuten hakkuuaukeilla ja hylätyillä pelloilla. Maitohorsma on hakkuualueiden tyypillinen pioneerikasvi, joka väistyy taimikon ja muun kasvillisuuden vanhetessa. Maitohorsmaa voi kerätä vuosittain samalta paikalta, vahvan juurakkonsa ansiosta kasvusto ei kärsi jatkuvasta keruusta.

Maitohorsman kapeat, suikeat ja ehytlaitaiset lehdet kiinnittyvät onttoon ja haarattomaan varteen kierteisesti. Maitohorsma kukkii keskikesällä, kukat ovat purppuran- tai sinipunaisia. Kukinto on pitkä, runsaskukkainen terttu, jossa kukat aukeavat vähitellen tyvestä latvaan päin.

Maitohorsman näköislajeja ovat sarjakeltanot sekä kosteikoissa kasvavat terttualpi ja ranta-alpi. Sarjakeltanon lehdet ovat harvahampaiset, terttu- ja ranta-alpin lehtiasento puolestaan poikkeaa maitohorsmasta. Lisäksi näköislajien kukinnot ovat keltaiset.

Maitohorsma on varsin monikäyttöinen. Nuoria versoja voi kerätä ja syödä parsan tapaan, nuoret lehdet puolestaan sopivat vihanneksiksi. Lehtiä voidaan käyttää myös kuivattuna tai hiostettuna teen valmistukseen. Maitohorsman punaisia kukkia ja nuppuja käytetään muun muassa juomiin, leivonnaisiin, salaatteihin ja jälkiruokiin.

Maitohorsma (Chamaenerion angustifolium) on monivuotinen 50–150 cm korkea, vankkajuurakkoinen ja maarönsyllinen ruoho, joka muodostaa usein laajoja kasvustoja. Maitohorsma on erittäin yleinen koko Suomessa avoimilla paikoilla kuten hakkuuaukeilla ja hylätyillä pelloilla. Maitohorsma on hakkuualueiden tyypillinen pioneerikasvi, joka väistyy taimikon ja muun kasvillisuuden vanhetessa. Maitohorsmaa voi kerätä vuosittain samalta paikalta, vahvan juurakkonsa ansiosta kasvusto ei kärsi jatkuvasta keruusta.

Maitohorsman kapeat, suikeat ja ehytlaitaiset lehdet kiinnittyvät onttoon ja haarattomaan varteen kierteisesti. Maitohorsma kukkii keskikesällä, kukat ovat purppuran- tai sinipunaisia. Kukinto on pitkä, runsaskukkainen terttu, jossa kukat aukeavat vähitellen tyvestä latvaan päin.

Maitohorsman näköislajeja ovat sarjakeltanot sekä kosteikoissa kasvavat terttualpi ja ranta-alpi. Sarjakeltanon lehdet ovat harvahampaiset, terttu- ja ranta-alpin lehtiasento puolestaan poikkeaa maitohorsmasta. Lisäksi näköislajien kukinnot ovat keltaiset.

Maitohorsma on varsin monikäyttöinen. Nuoria versoja voi kerätä ja syödä parsan tapaan, nuoret lehdet puolestaan sopivat vihanneksiksi. Lehtiä voidaan käyttää myös kuivattuna tai hiostettuna teen valmistukseen. Maitohorsman punaisia kukkia ja nuppuja käytetään muun muassa juomiin, leivonnaisiin, salaatteihin ja jälkiruokiin.

Lillukka (Rubus saxatilis) on yleisesti koko Suomessa esiintyvä hyönteispölytteinen, monivuotinen ruohokasvi. Sen kasvupaikkoja ovat lehdot, tuoreet kangasmetsät, kallioiset ja kiviset rinnemetsät, niityt ja pientareet. Lillukan pysty ja karhea varsi kasvaa 10–35 cm korkeaksi. Varren tyveltä lähtee jopa monimetrisiä rönsyjä, joiden avulla lillukka leviää erittäin tehokkaasti kasvullisesti. Lillukka kukkii vaatimattomin, valkoisin kukin kesäkuussa. Marjominen jää kuitenkin usein niukaksi.

Lillukan lehtilapa on kolmisorminen ja vaaleanvihreät lehdykät ovat puikeita, toistamiseen teräväsahaisia. Mesimarja (Rubus arcticus) muistuttaa lehdiltään lillukkaa, mutta mesimarjan kukat ovat punaiset ja versot rönsyttömät. Ahomansikalla (Fragaria vesca) on yhteen kertaan sahalaitaiset lehdet; lillukalla lehdet ovat toistamiseen terävästi sahalaitaisia.

Lakka (Rubus chamaemorus) on koko Suomessa esiintyvä korpien, rämeiden ja turvekankaiden monivuotinen ruohokasvi. Lakan lehdet ovat poimuisia, hammaslaitaisia ja pyöreähkön munuaismaisia. Lakka kukkii toukokuun lopusta kesäkuun alkuun. Kukka muodostuu valkoisista terälehdistä ja se on kaksikotinen eli hede- ja emilehdet ovat eri kasveissa. Marjat kypsyvät heinäkuun puolivälin jälkeen.

Kerättävien lakan lehtien tulee olla puhtaita, nuoria, terveitä ja vahingoittumattomia. Lehtiä käytetään teen ja yrttijuomien valmistukseen.

Kuusi (Picea abies) on lähes koko Suomessa kasvava havupuu, josta kerättävät kerkät ovat kuusen oksien uutta kasvua eli nuoria, pehmeitä, vaaleanvihreitä vuosikasvaimia. Lyhyehkö, noin 2-3 viikon mittainen kerkkien keruuaika ajoittuu touko-kesäkuulle, jolloin nuori kerkkä erottuu hyvin tummanvihreistä vanhoista oksista. Kasvu alkaa Etelä-Suomesta ja etenee vähitellen pohjoiseen. Keruuaika vaihtelee myös vuosittain sääolojen mukaan.

Kerkkä kasvaa pituutta kasvukauden edetessä, kerättäessä ne ovat yleensä 1,5-7,0 cm:n mittaisia. Kerkkä voi olla monen muotoinen, pitkulainen tai pörheä. Muun muassa kasvupaikka vaikuttaa kerkän kasvuun ja muotoon. Kerkän muodolle ja pituudelle voidaan asettaa laatuvaatimuksia käyttötarkoituksen mukaan. Kasvukauden edetessä kerkkä alkaa puutua ja maku muuttua kitkeräksi, jolloin se ei ole enää kelvollinen kerättäväksi.

Kuusenkerkkien keruuseen tarvitaan maanomistajan lupa. Hyviä keruukohteita ovat viljavien kasvupaikkojen varttuneet kuusentaimikot. Keruun mahdollisia vaikutuksia kuusien kasvuun voidaan minimoida keräämällä kerkkää rajatusti, esimerkiksi vain 0,5-2,0 metrin korkeudelta, jättämällä latvaosat keräämättä sekä pitämällä keruussa välivuosi samalla kohteella. Alle 2 metrin mittaisista kuusista kerkkiä ei tulisi kerätä lainkaan.

Kuusenkerkkiä käytetään muun muassa siirapin valmistukseen, juomiin, mausteeksi ja erityisesti nuoria 1,5-3,0 cm:n kerkkiä sellaisenaan annoskoristeena ja salaateissa. Kerkkiä käytetään lisäksi kosmetiikassa ja rohdoksina. Hartsiallergisille kuusenkerkkätuotteet voivat aiheuttaa oireita.

Suomessa kasvaa kolme koivulajia, hieskoivu (Betula pubescens), rauduskoivu (Betula pendula) sekä pensasmainen vaivaiskoivu (Betula nana). Kosteilla kasvupaikoilla viihtyvän hieskoivun lehdet ovat pyöreähköjä, sahalaitaisia ja pehmeän karvapintaisia. Kuivemmilla mailla viihtyvän rauduskoivun lehdet ovat kahteen kertaan sahalaitaisia, kiiltävän vahapintaisia ja karvattomia. Vaivaiskoivu puolestaan on pienikokoinen koivulaji, joka kasvaa suoalueilla. Sen lehdet ovat pienet ja pyöreät.

Koivuista kerätään korkeintaan kolmannes lehdistä puiden jäädessä kasvamaan, mutta kaadettavista puista voidaan kerätä kaikki laatuvaatimukset täyttävät lehdet. Hyviä kohteita ovatkin esimerkiksi perkausta odottavat vesakoituneet kohteet. Koivunlehtien keruu vaatii kuitenkin aina maanomistajan luvan.

Kataja (Juniperus communis) on varsin yleinen koko Suomessa kasvava havupuu, joka on yleensä pensasmainen. Suomessa esiintyy kahta katajan alalajia, metsäkatajaa ja lapinkatajaa. Metsäkatajaa kasvaa yleisesti pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Metsäkataja suosii niukka- ja keskiravinteisia metsiä, kallioita, laidunmaita, hakkuuaukeita ja lettoja. Hyviä kasvupaikkoja on myös johtoaukeiden (voimalinjojen) alla. Katajan versojen keruu vaatii maanomistajan luvan.

Katajanversot ovat uutta, kesäkuusta lähtien muodostuvaa vuosikasvua, joka erottuu vaaleanvihreänä ja vanhaa kasvua pehmeämpänä. Katajan lehdet ovat neulasmaisia ja terävän pistäviä, joten keruussa on syytä käyttää käsineitä. Vuosikasvaimet kerätään vyötäröllä olevaan keruuastiaan heinä-elokuussa esimerkiksi saksilla leikkaamalla kohdasta, josta alkaa uusi vuosikasvu.

Kanerva (Calluna vulgaris) on yleisesti lähes koko maassa esiintyvä varpukasvi pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Kanerva on 10–50 cm korkea, varreltaan puutunut monivuotinen kasvi, joka viihtyy valoisilla ja kuivilla kankailla, hietikoilla ja kallioilla. Kanervan lehdet ovat ikivihreitä, pieniä ja neulasmaisia. Hyvillä keruualueilla kanerva kukkii laajoina kasvustoina. Kanervan kukkien tai versolatvojen kerääminen vaatii kuitenkin maanomistajan luvan.

Ahomansikka (Fragaria vesca) eli metsämansikka on varsin yleisesti Etelä- ja Keski-Suomessa lähes Oulun tasalle asti kasvava monivuotinen ruoho. Pohjoisempana ahomansikka on harvinainen, joten ahomansikan lehtiä ei saa kerätä Raahe-Kajaani -linjan pohjoispuolelta. Ahomansikka viihtyy aukeilla paikoilla kuten ahoilla, teiden ja ojien pientareilla, metsänreunoilla ja kalliokedoilla. Esiintyvyyttä on kuitenkin pienentänyt hyvien kasvupaikkojen kuten luonnonlaidunten vähentyminen.

Ahomansikan lehdet ovat kolmisormiset ja alta karvaiset. Lehdykät ovat sahalaitaiset, soikean vinoneliömäiset ja keskenään samankokoiset. Kasvin varsi ja lehtiruodit ovat karvaisia.

Ahomansikan lehtiä käytetään lisäravinteissa, yrttiteetuotteissa ja annoskoristeena. Lehdet voivat aiheuttaa allergiaoireita.