Koulutettavat tuotteet
Maitohorsma (Chamaenerion angustifolium) on monivuotinen 50–150 cm korkea, vankkajuurakkoinen ja maarönsyllinen ruoho, joka muodostaa usein laajoja kasvustoja. Maitohorsma on erittäin yleinen koko Suomessa avoimilla paikoilla kuten hakkuuaukeilla ja hylätyillä pelloilla. Maitohorsma on hakkuualueiden tyypillinen pioneerikasvi, joka väistyy taimikon ja muun kasvillisuuden vanhetessa. Maitohorsmaa voi kerätä vuosittain samalta paikalta, vahvan juurakkonsa ansiosta kasvusto ei kärsi jatkuvasta keruusta.
Maitohorsman kapeat, suikeat ja ehytlaitaiset lehdet kiinnittyvät onttoon ja haarattomaan varteen kierteisesti. Maitohorsma kukkii keskikesällä, kukat ovat purppuran- tai sinipunaisia. Kukinto on pitkä, runsaskukkainen terttu, jossa kukat aukeavat vähitellen tyvestä latvaan päin.
Maitohorsman näköislajeja ovat sarjakeltanot sekä kosteikoissa kasvavat terttualpi ja ranta-alpi. Sarjakeltanon lehdet ovat harvahampaiset, terttu- ja ranta-alpin lehtiasento puolestaan poikkeaa maitohorsmasta. Lisäksi näköislajien kukinnot ovat keltaiset.
Maitohorsma on varsin monikäyttöinen. Nuoria versoja voi kerätä ja syödä parsan tapaan, nuoret lehdet puolestaan sopivat vihanneksiksi. Lehtiä voidaan käyttää myös kuivattuna tai hiostettuna teen valmistukseen. Maitohorsman punaisia kukkia ja nuppuja käytetään muun muassa juomiin, leivonnaisiin, salaatteihin ja jälkiruokiin.
Maitohorsma (Chamaenerion angustifolium) on monivuotinen 50–150 cm korkea, vankkajuurakkoinen ja maarönsyllinen ruoho, joka muodostaa usein laajoja kasvustoja. Maitohorsma on erittäin yleinen koko Suomessa avoimilla paikoilla kuten hakkuuaukeilla ja hylätyillä pelloilla. Maitohorsma on hakkuualueiden tyypillinen pioneerikasvi, joka väistyy taimikon ja muun kasvillisuuden vanhetessa. Maitohorsmaa voi kerätä vuosittain samalta paikalta, vahvan juurakkonsa ansiosta kasvusto ei kärsi jatkuvasta keruusta.
Maitohorsman kapeat, suikeat ja ehytlaitaiset lehdet kiinnittyvät onttoon ja haarattomaan varteen kierteisesti. Maitohorsma kukkii keskikesällä, kukat ovat purppuran- tai sinipunaisia. Kukinto on pitkä, runsaskukkainen terttu, jossa kukat aukeavat vähitellen tyvestä latvaan päin.
Maitohorsman näköislajeja ovat sarjakeltanot sekä kosteikoissa kasvavat terttualpi ja ranta-alpi. Sarjakeltanon lehdet ovat harvahampaiset, terttu- ja ranta-alpin lehtiasento puolestaan poikkeaa maitohorsmasta. Lisäksi näköislajien kukinnot ovat keltaiset.
Maitohorsma on varsin monikäyttöinen. Nuoria versoja voi kerätä ja syödä parsan tapaan, nuoret lehdet puolestaan sopivat vihanneksiksi. Lehtiä voidaan käyttää myös kuivattuna tai hiostettuna teen valmistukseen. Maitohorsman punaisia kukkia ja nuppuja käytetään muun muassa juomiin, leivonnaisiin, salaatteihin ja jälkiruokiin.
Nokkonen (Urtica dioica) on monivuotinen, 50–100 cm korkea ruohokasvi, joka viihtyy asutuilla alueilla yleisesti koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Nokkosta myös viljellään. Nokkonen on pioneerilaji, joka muodostaa nopeasti tiheitä kasvustoja. Se viihtyy typpirikkailla kasvupaikoilla ja esiintyykin runsaana lannoitetussa pihapiirissä, kompostien ja navettojen takana. Näiltä alueilta nokkosen keruuta ei kuitenkaan suositella, koska nokkoseen saattaa helposti kertyä liikaa ihmiselle haitallista nitraattia.
Nokkosen lehtien lapa on nuorella yksilöllä pyörähtävä ja kasvaessaan se muuttuu puikeaksi. Kasvaneessa lehdessä näkyy selvästi pitkä kärki. Lehdet ovat vastakkaisia, sahalaitaisia ja poltinkarvaisia, väriltään tummanvihreitä.
Poltinkarvat ovat nokkosen puolustusmekanismi. Poltinkarvan koskettaessa ihoa sen nuppimainen kärki irtoaa ja teräväreunainen murtumapinta uppoaa ihoon. Karvan sisältä siirtyy koskettajaan tyviosan nestettä, jonka hapot aiheuttavat ihon ärtymisen ja poltteen. Poltinkarvojen takia kerääjä suojautuu vaatetuksella ja elintarvikehyväksytyillä viiltohansikkailla.
Nokkosesta voi kerätä joko lehtiä, pelkän latvan tai erityisesti nuorista yksilöistä leikata alempaa koko verson. Nokkonen uusii kasvua aina leikkauksen jälkeen ja satoa voi siten saada pitkälle syksyyn.
Nokkonen (Urtica dioica) on monivuotinen, 50–100 cm korkea ruohokasvi, joka viihtyy asutuilla alueilla yleisesti koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Nokkosta myös viljellään. Nokkonen on pioneerilaji, joka muodostaa nopeasti tiheitä kasvustoja. Se viihtyy typpirikkailla kasvupaikoilla ja esiintyykin runsaana lannoitetussa pihapiirissä, kompostien ja navettojen takana. Näiltä alueilta nokkosen keruuta ei kuitenkaan suositella, koska nokkoseen saattaa helposti kertyä liikaa ihmiselle haitallista nitraattia.
Nokkosen lehtien lapa on nuorella yksilöllä pyörähtävä ja kasvaessaan se muuttuu puikeaksi. Kasvaneessa lehdessä näkyy selvästi pitkä kärki. Lehdet ovat vastakkaisia, sahalaitaisia ja poltinkarvaisia, väriltään tummanvihreitä.
Poltinkarvat ovat nokkosen puolustusmekanismi. Poltinkarvan koskettaessa ihoa sen nuppimainen kärki irtoaa ja teräväreunainen murtumapinta uppoaa ihoon. Karvan sisältä siirtyy koskettajaan tyviosan nestettä, jonka hapot aiheuttavat ihon ärtymisen ja poltteen. Poltinkarvojen takia kerääjä suojautuu vaatetuksella ja elintarvikehyväksytyillä viiltohansikkailla.
Nokkosesta voi kerätä joko lehtiä, pelkän latvan tai erityisesti nuorista yksilöistä leikata alempaa koko verson. Nokkonen uusii kasvua aina leikkauksen jälkeen ja satoa voi siten saada pitkälle syksyyn.
Voikukkia (Taraxacum) on useita satoja lajeja ja niitä esiintyy koko Suomessa. Voikukka on monivuotinen ruoho, jolla on yksi suora pääjuuri. Lehdet kasvavat tyvestä ruusukkeena. Lehdet ovat yleensä pariliuskaisia tai joskus ehyitä, lehden muoto soikea tai vastapuikea, ja se voi olla ruodillinen tai ruoditon. Kukkavana on ontto ja sen latvassa vain yksi mykerö ja voinkeltainen kukka. Kasvin lehdistä ja kukkavanoista tulee runsaasti valkoista maitiaisnestettä, joka värjää vaatteet helposti jättäen ruskean jäljen.
Voikukka kasvaa yleensä ihmisen muokkaamilla alueilla, ojanpientareilla, pihoilla ja joutomailla. Jotkin alkuperäiset harvinaiset voikukkalajit kasvavat rannoilla ja Lapin puronvarsilla ja niitä ei saa kerätä.
Voikukkia (Taraxacum) on useita satoja lajeja ja niitä esiintyy koko Suomessa. Voikukka on monivuotinen ruoho, jolla on yksi vahva ja suora pääjuuri. Lehdet kasvavat juuren tyvestä ruusukkeena. Lehdet ovat yleensä pariliuskaisia tai joskus ehyitä, lehden muoto on soikea tai vastapuikea, ja se voi olla ruodillinen tai ruoditon.
Voikukan kukkavana on ontto ja pehmeä, ja sen latvassa vain yksi voinkeltainen mykerökukka. Mykerökukassa on siis monta pientä kukkaa samassa mykerössä. Mykerö on nuppuna kehtosuomujen peittämä ja suomut jäävät suojaamaan mykeröä vielä kukan avauduttuakin. Mykerö sulkeutuu yöllä, jolloin kehtosuomut suojaavat sitä. Kasvin lehdistä ja kukkavanoista tulee runsaasti valkoista maitiaisnestettä, joka värjää vaatteet helposti jättäen ruskean jäljen.
Voikukka kasvaa yleensä ihmisen muokkaamilla alueilla, ojanpientareilla, pihoilla ja joutomailla. Jotkin alkuperäiset harvinaiset voikukkalajit kasvavat rannoilla ja Lapin puronvarsilla, ja niitä ei saa kerätä.
Vuohenputki eli lehtovuohenputki (Aegopodium podagraria) on monivuotinen, kookas ja jopa metrin korkuinen ruoho. Vuohenputken varsin on kalju, ontto ja nivelten kohdalta täyteinen. Lehtiruoti on pitkä ja kourumainen, lehtilapa on kolmiomainen. Lehti on kahteen kertaan kolmisorminen ja yksittäiset lehdykät ovat puikeita, epäsymmetrisiä ja alta usein karvapeitteisiä. Juurakko on valkoinen ja rönsyilevän pitkä.
Vuohenputken kukinto on pää- ja pikkusarjoista muodostuva kerrannaissarja, jossa pikkusarjoja on noin 10–20 kappaletta. Yksittäiset kukat ovat pieniä ja vihreänvalkoisia, ja niissä on viisi terälehteä. Teriö on säteittäinen.
Vuohenputki kasvaa pihoilla ja puutarhoissa, lehdoissa, metsänreunoissa ja joutomailla ja muilla samanlaisilla paikoilla.
Vuohenputken jotkin näköislajit ovat erittäin myrkyllisiä ja siksi tunnistaminen on erittäin tärkeää: vuohenputken näköiset lajit hukanputki (Aethusa cynapium), myrkkykatko (Conium maculatum) ja myrkkykeiso (Cicuta virosa) ovat erittäin myrkyllisiä. Myrkkykatkon haju on paha ja pistävä ja sen toinen tuntomerkki on sinihärmeinen ja punatäpläinen tyvi tai varsi. Myös hukanputken tuntomerkki on paha haju.
Myrkkykeison haju ei ole epämiellyttävä ja sen makukin makea. Siksi sen tunnistaminen on haastavaa. Myrkkykeiso kasvaa järvien ja muiden vesistöjen rannoilla ja matalissa rantavesissä, joten sen voi erottaa vuohenputkesta kasvupaikan perusteella. Myrkkykeison kukinto on suuri ja puolipallomainen toisin kuin vuohenputken kukinto. Myrkkykeison erottaa vuohenputkesta myös lehtien perusteella, joskin tämä sääntö ei aina päde, koska lehdissä on muuntelua. Myrkkykeison lehtiruoti on kouruton. Myrkkykeison lehtilavan lehdykät ovat sahalaitaiset ja kapean puikeat ja kapeammat kuin vuohenputkella. Myrkkykeison lehti on yhteen tai kahteen kertaan parilehdykkäinen, kun taas vuohenputken lehti jakaantuu kolmeen osaan ja nämä osat jakautuvat edelleen kolmeksi lehdykäksi. Vuohenputken tuoksu on vahvasti porkkanaa ja selleriä muistuttava.
Myrkyttömiä näköislajeja ovat Koiranputki (Anthriscus sylvestris) ja Karhunputki (Angelica sylvestris). Karhunputki on kuitenkin selvästi korkeampi kasvi ja sen lehdet ovat monilehdykkäisemmät verrattuna vuohenputkeen. Koiranputki on helppo erottaa vuohenputkesta lehtilavan pienten hentojen lehdyköiden ansiosta.
